Mustarindan helmikuu oli parasta mitä minulle on hetkeen tapahtunut. Sain sekä suurten kuusimetsien rauhan, että ihmisten lämmön, joiden keskellä tehdä töitä. Kerrassaan täydellistä. Hiljalleen tipahti pääkaupungin koronarajoitusten mukanaan tuoma väsymys, joku sellainen kuona jota oli kertynyt kannettavaksi enemmän kuin olin tiedostanut. Hiihdin vuosien jälkeen, metsäsukset ovat mukavat, tykästyin niihin ja hiihtämiseen mitä en tehnyt kunnolla edes Lapissa asuessani. Snejka tassutteli perässä. Se sai opetella irti juoksemista, alkuun se upposi nenänpäätä myöten hankeen. Nostin sen sieltä pois, kannoin kun tassut väsähtivät. Mutta hyvin pieni koira pärjäsi, oppi kulkemaan kannoilla ja nautti olostaan. Aloin vakavasti pohtia, olisinko voinut muuttaa Kainuuseen asumaan. Paikkoihin ihastuminen ja mahdollinen itsensä juurruttaminen vaikuttaa toistuvan residenssijaksoissani. Nyt kysymyksen vakavuus on kuitenkin aiempaa syvempi, sillä etsin väitöstutkimukseni taiteelliselle osalle toteutuspaikkaa. Tyhjää taloa, metsää, muunlajsia eläimiä. Paikkaa jossa jättää tilaa luonnon monimuotoisuudelle olla ja tukea muunlajisten eläinten elämän edellytyksiä. Auttaa heitä selviämään, rajata maahan pieni alue, jolla kaikenlainen eläinten kiusaaminen tai tappaminen olisi kielletty. On outoa, että omistamalla voi suojata vapautta. Omaisuus ei ole minulle tärkeää, haluan vain että monimuotoinen elämä säilyy, osaltani estää sen hävittämisen parhaani mukaan. Toisaalta olen myös kaivannut elämääni pysyvyyttä, paikkoja joihin palata, kotia josta ei tarvitse muuttaa pois. Ehkä taiteellisen tutkimuksen paikasta tulee muunalajisten eläinten ja metsän puiden lisäksi suojapaikka myös minulle.
Paljakanvaaraa hallitsivat korkeat kuuset, jotka kohosivat tykkylumen peittäminä kohti taivasta, jolla toisinaan öisin saimme nähdä revontulia ja tähtiä. Viimeisenä päivänä ilmassa oli kevääntuntu, lintu lauloi, pehmeä puuterilumi oli sulaessaan muuttanut koostumustaan, kuuset levittivät oksiaan tiputettuaan yön aikana raskaan tykyn alas maahan. Sitä ennen kuljimme kuitenkin kuusien lomassa, suolla, vaaralla, puron varrella suksin, jalan, lumikengin, yksin ja yhdessä monta viikkoa. Lumisen maiseman sävyt olivat rikkaat, ne vaihtuivat sekä vuorokauden että päivien mukaan. Pohdin, miten metsä voi kertoa itseään, miten se on elävä ja läsnä, mietin tapoja joilla kommunoida sen kanssa. Milaista metsää minä etsin? Ehkä juuri tällaista suurta vanhaa metsää. Sitä on kuitenkin niin vähän enää jäljellä Suomessa, ja minulle arvokas metsä on arvokas myös metsätaloudelle ja siksi tavoittamattomissa budjetilla, joka nipistetään taiteilijan apurahoista. Uskon, että joudun tekemään kompromissin talouteni mukaan, tinkimään toiveistani. Etsimään paikan, joka saa sitten kasvaa ja villiintyä, hiljalleen palauttaa monimutoinen olemuksensa. Sekin on arvokasta, metsä toivottavasti on satumainen ja monimuotoinen metsä sitten joskus, kun olen ollut jo monta ikuisuutta yli satavuotias. Pidän pohjosen metsistä, erityisesti sen pohjasta ja horisontista joka siintää kaukana. Valosta ja väreistä. Toisaalta rakastan Keski-Suomen järviä ja kumpuilevuutta, Varsinais-Suomen lehtoja ja merta. Ja nyt ehkä myös Kainuun vaaroja ja korkeita kuusia. Metsän tunnustelu oli tärkein residenssitehtäväni. Tai tärkein ihmisten kohtaamisen ja yhteisen jaetun jälkeen. Se oli kauneinta, hienointa ja tärkeintä pitkään aikaan. Onkohan tämä paikka, jossa on aina näin hyviä kohtaamisia, levollinen olo olla ja jakaa hetkiä yhdessä, naurua ja keskittyneisyyttä, keskusteluja keittiössä ja laulua saunassa? Uskon että tämä on jonkinlainen hyvyyden saareke, haluan ajatella maan karttana tällaisista pisteistä, paikoista jotka tekevät maailmasta hiukan paremman olla ja elää.
Välillä kirjoitin artikkelia nautojen kerronnasta kuvataiteessa, se oli jo melko pitkällä ja onneksi Mustarindassa on laaja kirjasto johon turvauduin. Siellä oli kaikki ne kirjat, jotka melkein jo pakkasin laukkuuni. Onneksi kannoin mukanani vain yhden, mikä löytyi hyllystä ja toisen mitä ei. Välillä kävin luennoilla, koulun mukaan ottaminen ei ollut kyllä hauskaa. Residenssin tarkoitus on irrottaa arjesta, asettaa tilaan ja paikkaan jossakin muualla. Vaikka luentopäiviä ei ollut kuukauden aikana kovin montaa, ne tuntuivat jotenkin etäisiltä ja päiviini kuulumattomilta pakotteilta, jotka minun olisi pitänyt ymmärtää hylätä jo etukäteen. Onneksi internet-yhteys välillä pätki, olin itse asiassa iloinen kun tuli sähkökatko, joka vapautti minut kuormittavista velvollisuuksista. Olin kai saanut jonkinlainen ylikuormituksen korona-ajan digitaalisista päistä, virtuaalialustoilla käytävästä keskustelusta ja siitä, että samalla kun zoom-ruutu leikkaa ihmiseltä ruumiin pois pään alta, se myös tukahduttaa ylimääräisen keskustelun ja inhimillisyyden, jotenkin typistää ihmiset asiaolennoiksi. Residenssityöskentely vaikuttaa yleensä aina jälkikäteen, parasta on kohdata paikka ja altistua sen vaikutukselle. Toisinaan se synnyttää jotakin konkreettisia jälkiä jo residenssin aikana. Hannulan Riinan kanssa käydyt keskustelut posthumanimista, kuvataiteen materiaalisuudesta, muunlajisista eläimistä ja monilajisesta kumppanuudesta muotoutuivat videoesseeksi. Se on yhä kesken, ja kasvanee artikkeliksi, jossa käsitelemme posthumanismia, uusmaterialismia ja kriittistä eläintutkimusta. Kuljimme tykkylumen peitossa yhdessä käsitellen kulttuurisen ja yhteiskunnallisen eläintutkimuksen premissejä, yritimme tuoda erilaisia ontologioita yhteen. Meitä vei Snejka, keppi, diskopallo ja riikinkukon sulka ei-inhimillisen tanssin pyörteisiin. Riina sanoitti oivasti tekemistämme ja otti kuvat joissa näkyy diskopallo. Oikeastaan hassua kirjoittaa tällaista avoimeen blogiin. Korona-aika kai saa halun kurotella jotenkin kohti maailmaa ja toisia vaikka enimmäkseen haluan haahuilla rauhassa vähän syrjässä kaikesta.
Kiitollisuus hetkistä on suuri ja syvä <3