Me palattiin Timo Takalan kanssa vanhaan koti- ja opiskelukaupunkiimme yhteisen näyttelyn kanssa. Ihmisyys ja tsillai... oli käsitteiden määrittelyä ja sanoilla leikkimistä, mikä on ominaista meidän molempien taiteellisessa työskentelyssä.
Näyttelyssä on veistoksia ja grafiikkaa, joiden toisinaan vakavan pohjavireen pyrimme pehmentämään huumorilla, jopa puujalkaisella sellaisella. Ihmisyydelle vinosti hymyilevä näyttely kulkee muistojen ja ulkoisten ärsykkeiden kautta kohti yleisempiä arvokysymyksiä, kuten totuus tai häveliäisyys. Muuttuuko kiveen hakattu totuus todemmaksi, kun se saa inhimilliset mittasuhteet pienen kirjoitusvirheen myötä? Miksi kuvataiteilija pidättäytyisi katsomasta, ja näemmekö yhä uudestaan keisarin uudet vaatteet? Millaisia kortteja on lupa lyödä pöytään? Entä missä menee raja sinnikkyyden ja turhautumisen välillä?
Kysymykset osoittautuivat olleelliseksi koko projektin tiimoilta. Ajomatkat, auton hajoaminen, kiven siirtäminen, keskinäinen kommunikoiminen ja muu sellainen vaativat sinnikkyyttä ja turhautumista. Jälkeenpäin, tai jo heti yhden hyvin nukutun yön jälkeen, jaksaa nauraa esimerkiksi sille, että joutui yöpymään huoltoaseman pihalla kylmässä pakettiautossa. Tai oikeastaan se nauratti jo seuraavana aamuna, kun saatiin kahvia ja otettiin oikoreitti, joka osoittautui kuoppaiseksi ja hidaskulkuiseksi. Oli kuitenkin aurinkoista, nähtiin pitkästä aikaa poroja ja kaikki oli ihan hyvin. Alkumatkasta Pontuksen kanssa metsässä kävellessä löysin myös käsittämättömän määrän suppilovahveroita, joita keräsin kassillisen mukaan tuliaisiksi vanhemmilleni, joiden luona kävimme matkalla. Mutta, niin, pari tuntia ennen avajaisia tuli melkein kymmenen vuoden jälkeen tuttu vastaan, joka kysyi, mitä kuuluu. Kerroin, että olen menossa keräämään kiviä Ounasvaaralle. Mitäpä sitä muuta, siihenhän se tiivystyy, elämä, ihmisyys ja tsillai..
